Snellman: Tässä sitä marssitaan kuin porsaat teuraalle! Hop hop ja SIEG HEIL! Seuraa johtajaa!

Runeberg: Minä sinä veli hyvä sekoilet, ei meillä ole johtajaa!

Mannerheim: Enpes! Se elen mene! Temen meen jehteje!

Runeberg: Syö sinä paskaa!

(Runeberg riisuu salamannopeasti housunsa ja ampuu peräaukostaan nuolennopean projektiiliulosteen, joka iskeytyy Mannerheimin naamaan.)

Mannerheim: Gelps gelps!

Kivi: Mutta minäpä se vasta sekaisin olen!

(Kivi viiltää vatsansa auki, kaivelee sisuksistansa sisäelimensä ja syö ne yksi kerrallaan.)

Lönnrot: Totisesti tuollainen tempaus vaatii jo hulluuden korkeinta astetta! Olet saavuttanut sekoilun lakipisteen. Tästä on paha panna premmaksi!

Topelius: Niinhän sinä luulet! Heh heh hee! Kyllä minualla on vielä muutama ässä hihassani. Saattepa nähdä.

Koskenniemi: Mihin jäi viina ja ryyppääminen! Olemmeko me enää alkoholisteja!

Sibelius: Vähiin on jäänyt viime aikoina alkoholinnautinta.

Joku Järnefelt: Kyllä tässä maassa Järnefelttejä riittää!

Tämäkin kirjan kuuntelin. Sen lukee eläytyen ja taitavasti Liisa Kaski itse. Mietin, olisiko hän toiselta ammatiltaan näyttelijä, mutta ilmeisesti ei? No, nyt ei ainakaan voi valittaa, että näyttelijä värittää tekstiä väärin.

Ollaan murteesta päätellen jossain kaakkoisessa Suomessa tai nykyisellä Venäjällä, takamailla mutta meren lähellä. (Paikka kai täsmennettiin teoksen lopussa ornitologin luettelemilla kordinaateilla, mutta en tarkistanut niitä.) Joka tapauksessa siellä asustelee kylän liepeillä  yksin mökissään Valpuri, joka kertoo elämästään veljelleen Siprille. Sipri eli Sigfried on dominikaanimunkki. Seuranaan Valpurilla on kissa ja lampaita. Luontaistaloudessa eletään. Metsä suo antimiaan, ja meri.

En saanut kiinni siitä, mikä vuosisata on meneillään, mutta dominikaanien toiminta Suomessa loppui uskonpuhdistukseen. Joka tapauksessa Valpuri tuntee kristinuskon käsitteistöä, henkilöitä ja Raamatun tapahtumia, mutta perinteinen kansanusko elää sen rinnalla. Hän rukoilee Neitsyt Mariaa ja Ukko ylijumalaa ja  uhraa tunnollisesti haltioille, jotka asuttavat kotitanhuvia ja metsää. Valpuri havaitsee niiden jälkiä maassa.  Pahan torjumiseen ja parannuskeinojen tueksi tarvitaan loitsuja. "Lääkkeet" löytyvät metsästä. 

Keinoilla on käyttöä, kun Valpurin pihapiiriin ilmestyy henkitoreissaan oleva, mustapukuinen mies, santti, niin kuin Valpuri häntä nimittää. Valpurin elämä mullistuu. Santti on pidettävä hengissä - ja onhan hän mies. Kun ihot ovat koskettaneet ja kehot löytäneet toisensa, Valpuri alkaa toivoa, että santti jää hänen luokseen pitemmäksi aikaa, ehkä jopa pysyvästi.

Sekä henkilöiden että aikakauden tasolla eletään murroksen aikaa. Santti on ilmeisesti oppinut kaupunkilainen, joka on sekä kirjaimellisesti että ihmisenä eksyksissä tiettömien taipaleiden takana. Hän tarvitsee kompassinsa palatakseen sinne, mistä tuli, mutta mikään kompassi ei opasta häntä Valpurin  maailmaan. Ehkä hän jopa pelkää sitä? Loputtomia metsiä?Fyysisyyttä, mikä ei ole dominikaanimunkille sallittua? (Santtia ei teoksessa  kutsuta  munkiksi tai muuksi hengenmieheksi, mutta hänellä on musta vaatetus, mikä mainitaan useita kertoja; sellainen oli dominikaanimunkeilla.)  Pelkääkö hän elämäntapaa, joka ei ammenna  ohjesäännöistä tai opinkappaleista? Sitä  oudoksuin, että santti ihaili tähtitaivasta, jollaista hän ei mielestään ollut koskaan nähnyt. Valosaaste häivyttää tähtitaivaan nyky-Suomessa, mutta 1400 - 1500-luvulla, jaa-a.

Valpurille puolestaan santti on eräänlainen kummajainen. Hän tajuaa, ettei santti ole mikään kansanmies. Tässä ympäristössä hän on Valpurin mielestä  avuton. Heillä ei ole todellista yhteistä kieltä eikä kokemusmaailmaa ja sen mukanaan tuomaa ymmärrystä, eikä santti näytä sitä kaipaavan tai sen puutetta havaitsevankaan, eikä hän yritä  tunkeutua Valpurin maailmaan. Onko hän hullu, miettii Valpuri. Santti on läsnä mutta poissa. Katsoo mutta ei näe, eikä sitten edes katso.

Valpurin kaltaisia kansanperinteestä ammentavia naishahmoja on alkanut putkahdella Suomen kirjallisuuteen. Olisiko ilmiö saanut potkua fantasiakirjallisuudesta? Kaskihan on toki kansanperinteen tutkija, joten hän liikkuu varmalla pohjalla haltioiden ja loitsujen  parissa. En muista vastaavia mieshahmoja. Oliko miesten rooli elämässä ja siihen kietoutuneessa perinteessa niin kapea, ettei siitä löydy hahmoja kirjallisuudessa hyödynnettäviksi? Ovatko Kalevalan mieshahmot  imeneet hapen kansanperinteen miehistä niin tyystin, ettei käyttökelpoista materiaalia  ole? Hirvet on hiihdetty ja joutsenet ammuttu, karhut kaadettu ja orhit valjastettu, kasket kaadettu ja pellot kynnetty. Mitäpä niistä enää.

Sattumalta kirjoitan tätä tekstiä marraskuun 1. päivänä. Eilen oli pyhäinpäivä, kekri ja  halloween. Ajankohta on siis sama kuin Kasken teoksessa. Marras tarkoittaa kuolemista, kuolemaisillaan olevaa, haamua. Luonnossahan se näkyy selvästi; kesä väistyy. Niin tapahtuu myös romaanissa. Jäin kuitenkin miettimään varsinkin santin hahmoa. Pystyyn kuollut? Ei. Sisäisesti kuollut, irronnut omasta itsestään? Ehkä. Ja mitähän Valpurilta kuoli? Kenties toivo. Tilaisuus joka ei oikeasti ollut tilaisuus, tuli ja meni. Lapsi joka ei saanutkaan alkuaan. Hintana kyläyhteisön nuiva suhtautuminen. Edessä yksinäiset vuodet.

Marras on oikein viehättävä teos. Kansanperinne lomittuu teosken kudelmaan luontevasti, tyrkyttämättä. Kumpikin henkilö hahmottuu itsenään, ei  siis vain statuksensa ja romaanin teemojen edustajana. Teos on myös kuin luotu ääneen luettavaksi eli kuunneltavaksi.  Kiitos!

Lopuksi sananen perinteistä. Perinteet elävät ja uusia tulee. Halloweenia inhoan. Pyhäinpäivänä vien kynttilät läheisten haudoille. Kekriä en juuri huomioi, mutta lapsuudessani keitettiin kekrin tienoilla tappaissoppa eli mykysoppa. Sen juuret ovat maatalousyhteiskunnassa, jossa syksyllä teurastettiin eläimet, joita ei haluttu tai voitu elättää talven yli. Teurastuspäivänä keitettiin sitten soppa, jossa oli erilaisia lihoja ja verestä tehtyjä mykyjä. Lapsena ne vaikuttivat minusta vastenmielisiltä, mutta eivät oikeastaan olleet hullumman makuisia. Usein sopan tuli meille keittämään sukulaisemäntä maalta. Vuosikymmeniin en ole tätä soppaa syönyt, muttta sitä olisi ollut soppatykistä saatavilla ostoskeskuksen pihalla. Sekin perinne on tainnut hiipua, vaikka kysyntää oli jonoksi asti.